Osastolla jälleen

Keskiviikko aamulla oli ultra täällä Naistenklinikan poliklinikalla. Ultraava lääkäri oli taas joku uusi, tällä kertaa aika nuoren tuntuinen nainen. Hänen siinä ultratessa tuli mieleen, että hänellä ei ole oikein paljon ammatillista kokemusta kertynyt.
Hän joutui soittamaan jollekin kolleegalleen, joka olisi tullut ultraamaan, kun pienemmän napavirtauksissa oli plokkia, ja ei ole kasvanut yhtään edelliskerrasta. Kukaan ei ollut paikalla, kaikki olivat varattuja. Lääkäri soitti jonnekin muualle ja kysyi neuvoa. Minut passitettiin osastolle. Höh! Luulen, että tämä on nyt vain väärä hälytys.
Onneksi aina kannan mukana yhden yön tarvikkeet siltä varalta, että joudun osastolle, kuten nyt hammasharjaa ja alusvaatteita.
Tulin osastolle. Sama osasto, sama huone, sama punkka, sama lääkäri... Päästyäni huoneeseen minulta otettiin, tai paremminkin masukeilta otettiin KTG-käyrää (ehkä se termi vihdoinkin meni oikein), ja hyvältä niiden sydämenlyönnit näkyvät, kuuluvat, piirtyvät paperille. Molemmilla 130-150 välillä; ja meuhkasivat tapansa mukaan.

Sitten olin horroksessa loppupäivän, kunnes tuli pari ystävää käymään. Illalla uudestaan käyränottoa ennen nukkumaan menoa.

Ensimmäisen yön nukuin huonosti, kun en ole tottunut tähän kovaan patjaan. Nilkkoja särki pari tuntia, mutta en herännyt kuitenkaan tarpeeksi pyytääkseni särkylääkettä. Ranteitakin särki. Mikä lie minulla, reuma? Heräsin seitsemältä suht pirteenä, kun en valvonut yöllä pitkiä pätkiä. Pari edellistä yötä olin valvonut ja katsellut telkkua, sitten nukkunut yhteentoista asti.

Katsoin Liv-kanavalta ohjelman "lapset pilasivat elämäni". Hoh hoijaa. Siinä oli perheitä, joissa äidit harmittelivat, että mitä tuli tehtyä, miksi piti "hankkia" lapsia jne. Vaaleanpunaiset odotukset murskaantuivat... Mekin Kultsin kanssa välillä, että apuva, mitä on tullut tehtyä. Sanotaan hyvästi helpolle elämälle.Vaikka äidit ja isät ohjelmassa valittivatkin, lopussa ennen ohjelman päätyttyä kaikki sanoivat, että nyt he rakastavat lapsiaan ja eivät vaihtaisi lapsiaan pois mistään hinnasta.

Pääsinpä torstaina ultraan,, ja eipä siellä mitään plokkia ollut, eli napanuorien virtaukset olivat molemmilla priimaa. Nyt sitten mietitään, oliko keskiviikkona plokkia ollenkaan (katkosta virtauksessa), vai jos oli, niin onko tilanne tänään ok, mutta huomenna voi sitten olla taas toisin. Tänään lääkäri puhuu lastenlääkäreiden kanssa, mitä tehdään (eli lapset ulos?) vai jatketaanko raskautta. Toinen on 950 gr, toinen 1400 gr. Mistään ryöstöstä ei kaiketi ole kyse, koska pienemmälläkin on vettä hyvin. Huomenna saan tietää, mikä on homman nimi. Jos ok, niin pääsen viikonlopuksi kotia, kotilomalle. Arvioita nuo mittaustulokset ovat, suuntaan jos toiseen. Silmämääräisesti kyllä näkee, että toinen on isompi.
-------------
Kuuntelin eilen (kauhulla) ruokalassa muiden odottajien puheita. Jos lapsi syntyy alle 1250 grammaisena, joutuu silmätsekkaukseen, eli katsotaan, onko kaihia... mitä hän nyt luettelikaan. Alle 1500 grammaset ovat pikkukeskosia...

En tiedä, toivon vain, että ovat terveitä, syntyivät ne nyt tai marraskuussa. Kyllä tämä kaksoisraskaus on niin riskaapelia.

Viittä vaille fetofetaali transfuusio syndrooma

Kävimme maanantaina Naistenklinikalla ultrassa. Lähdin töistä tohinalla ja jäi työt kesken...
Ultrassa oli taas uusi lääkäri, joku aksentilla puhuva mies. Nyt minulla oli listata vähän vaivojakin: eilen olin niin, niin väsynyt, ja töitä piti tehdä, epäilin itse raudanpuutosta, mutta kuulemma näytin ihan pirteältä. Mainitsin kyllä piukean mahanikin. Ei tartte huolestua.
Edellisyönä olin hiippaillut kotosalla, käynyt vessassa, syönyt leipää, katsellut telkkua... nukkunutkin. Ehkä sitä yöunta tuli sitten joku viisi tuntia.

Lekuri sanoi, että he laittavat yleensä monikkoraskaukset sairaslomalle viikolla 28. Minä olin maanantaina viikolla 24+4. Ajattelinkin, jos sinne syyskuun puoleen väliin jaksaisi. On kuulemma yksilöllistä, miten ihmiset jäävät sairaslomalle.

Sitten jälleen asetuin siihen pöydälle, ja lääkäri otti jopa niitä 4-D-kuvia. Nyt on kiva kasvokuvakin toisesta lapsesta nöpönenineen. Saimme kaksi kuvaa, tässä toinen niistä.


Välillä nousin istumaan, kun tuli taas huono olo, tuskan hiki. Lääkäri laittoi tutkimustuolin selkänojan mahdollisimman yläasentoon, ja sitten pystyin jälleen nojaamaan siihen.

No, isommalla oli vettä ihan hyvin, mutta pienemmällä ei. Lääkäri sanoi, että vaikuttaa olevan lievää ryöstöä. Kalvo meni jo lähempänä pienempää. Isompi oli 700 gr-jotain ja pienempi 500 gr-jotain, 25% pienempi kuin isompi, mutta hankala mitata, kun olivat sivuttain.

Joten lääkäri kysyi, milloin voin tulla osastolle. Nyyh... no minä siihen, että ihan milloin vain. Nämä masukit menevät kaiken edelle nyt. Tiistaina tulin klo 09 Naistenklinikalle, pariksi päiväksi tarkkailuun. Ehkä pääsen loppuviikosta pois, ehkä. Hoitaja antoi kortisonipiikin takapuoleen. Eilen sain osastolla toisen piikin. Se on sitä varten, että lasten keuhkot kehittyisivät, siltä varalta, että syntyvät paljon ennen aikaisesti.
Nyt on tavoitteena päästä marraskuun ekalle viikolle. Sinne asti... Siis pari kuukautta.

Minun Vau-sivusto sanoo, että syyskuun puolen välin aikoihin jos syntyvät, on 90 % mahdollisuus selviytyä... Kovin ne ovat vielä pieniä.

Lääkäri sanoi, että tämä on lievä tapaus. Toivottavasti on niin.
Kovin ovat lapsukaiset liikkuvaisia, lääkärikin tunnisti sen. Mittaaminen oli hankalaa.

Oliko se äidin vaisto vai puhdas arvaus, kun ajattelin, että pienemmällä on jotain hätää, kun niin potkiskelee ja elämöi.

................................

Lähdimme sitten klinikalta, menimme kahville. Soitin pomolle ja työkaverille selitin keskenjääneet työt. Sanoin, että mieluummin olisin töissä kuin tuolla klinikalla makoilemassa. Nyt oli niin mielenkiintoisia töitäkin olemassa. Kahvilla ollessa mietin työasioita, miten ne pärjää, ajattelen töitä ja miten ne voi... Siis se työnarkomaniani ei ikinä jätä. Voih tätä... elämää.

Huoli on masukeistakin, mutta tunnen niiden liikkeet koko ajan, joten yritän olla pirteällä mielellä. Voih.... surettaa, ja nyt kihoaa kyyneleet silmiini.

-------------------------------
Kävin hierojalla maanantaina illalla, oli ihan hyvä... Se vain, että olin tottunut vähän rankempaan käsittelyyn, mutta ehkäpä ei raskaana olevaa saa käsitellä kovakouraisesti. Se oli raskaana oleville tarkoitettu hieronta. Ihan ok. Lauantainen uimahallikeikka oli kyllä hyvä myös. Ne hierovat suihkut.... purrrrrr.

----------------------
Tämän tekstin löysin Suomen monikkoperheiden sivuilta:

Monokoriaalisen raskauden TTTS-oireyhtymä
Monokoriaalisessa raskaudessa (eli sikiöillä yksi yhteinen istukka ja suonikalvo) riskinä (Amerikkalaisissa tilastoissa oireyhtymän riskin on ilmoitettu olevan n.10–15 %.) on fetofetaalinen transfuusio- oireyhtymä (TTTS, Twin To Twin Syndrome), jossa istukkaan on lapsien välille muodostunut vääränlaisia verisuoniyhteyksiä. Suoniyhteyksien seurauksena toinen kaksosista saa liikaa verta ja "turpoaa". Toinen taas saa verta liian vähän ja kasvaa huonosti. Luovuttajasikiö on painoltaan pienempi ja saajasikiö suurempi. Syndrooma voi alkaa kehittyä jo raskauden alkuvaiheessa, minkä vuoksi kyseisen kaksosraskaustyypin seuranta on tarkkaa alusta alkaen.
Täysin riskitöntä hoitokeinoa feto-fetaaliseen oireyhtymään ei ole, mutta tilannetta voi auttaa lapsivesipunktio (amniosenteesi), jolloin saajasikiön pussista punktoidaan osa vedestä pois. Vuodesta 1990 on maailmalla suoritettu ns. laserleikkauksia, joissa tähystyksessä istukasta poltetaan anastamooseja laserin avulla. Tällöin suljetaan anastamoosit eli ns. väärät verisuoniyhteydet. Suomessa leikkaukset ovat mahdollisia Oulun Yliopistollisessa sairaalassa. (Mutta Naistenklinikka lähettää Hampuriin).

---------------------------------

Nyt on keskiviikko, eilen ei tapahtunut muuta kuin se kortisonipiikin saaminen ja lääkäri kävi kertomassa faktat. Sen kuulemisen jälkeen olin aika surullinen.
Fetofetaali-syndrooma voi kehittyä äkkiäkin, tai tilanne voi jäädä ennalleen, tai parantua. Nyt seurataan tilannetta. Minua ei voi lähettää Hampuriin, on jo niin pitkällä tuo raskaus, ja siinä on niin iso keskenmenon riski.

Tänään aamulla oli ultra, tilanne oli sama kuin maanantaina. Isommalla on 10 senttiä vettä, pienemmällä kolme senttiä vettä. Tunnen pienemmän paremmin, varmaan juuri sen takia, että sillä on vähemmän suojaavaa vettä ympärillä. Perjantaina on uusi ultra, ja jos tilanne on sama, pääsen kotia sairaslomalle. (höh, ne tarttee mua töissä, ei minussa ole vikaa). Mutta jos tilanne huononee, joudun synnyttämään nämä keskosina. Joku päivä pitäisi lastenlääkärin tulla selittämään minulle tilanne, mitä voi olla tulossa, jos joutuvat kovin aikaisin syntymään.

Jos vielä kolme viikkoa olisivat lapsukaisten tilanne hyvä, niin... siis mitä kauemmin pysyvät sisälläni, sen parempi. Mutta jos se tilanne kehittyy, minun täytyy synnyttää nämä keskostytöt sitten. Ryöstöstä kärsivät molemmat, myös isompi, koska vauva turpoaa ja sydän kärsii.
Voih, kyllä tämä on kamalaa aikaa tällainen epätoivossa eläminen!

Ideaali olisi marraskuun puolelle välille asti kehittyä, edes. Katsoo nyt. Kaikki käskee minun ajattelemaan positiivisesti.

...................................

Tänään minua pyydettiin opetustilaisuuteen. Taloon oli tulossa ultrakoneen ohjelman päivitys, ja ainakin 10 lääkäriä oli huoneessa ohjelman myyjän/opastajan kanssa. Tämä englantia puhuva opastaja opetti, ja ainakin seitsemän lääkäriä pyöritti sitä ultrakojetta mahani päällä. Oli se huisaa nähdä livenä, kuinka vauva avaa suunsa ja näyttää kieltä! Ja kuvan laatu oli yhtä hyvää kuin yllä oleva kuva! Minä sain vaivan palkaksi tunnin makoilemisesta tikullisen kuvia masukeista. Kovin ovat eläväisiä lapsukaisia, kun eivät meinanneet olla paikoillaan. Isomman liikkeitä en tunne niin hyvin, kun sillä on sitä vettä. Pyörii ja touhuaa. Pienemmän liikkeet tunnen hyvin.
..............................................

Jalat eivät ole olleet moksiskaan, väsyneet tms. Kai tämä lokoileminen sitten auttaa. Mahakaan ei ole ollut piukea, kun en ole rasittanut itseäni. Ne ovat olleet varmaan niitä harjoitussupistuksia. Ei tarvitse huolestua, kun ei ole kipuja.

Välillä täällä homehtuminen harmittaa. Ei minulla ole fyysisesti mitään... Noh, kotona varmaan tulisi liikuttua jalkojen päällä koko ajan, kun asunto on vielä sekaisin muuton jäljiltä. Ja mieluummin olisin kyllä mennyt töihin kuin homehtua täällä. Mutta lapset ovat nyt ykkössijalla.

Missä luut?

Olin toissapäivänä aivan kauhuissaan, kun huomasin, että nilkoistani nuppuluut ovat kadonneet! Apuva! Mitä tapahtuu!? Nilkkani olivat turvonneet, vasen enemmän kuin oikea. Siis kuuluu asiaan, öö?

Tuntui, että halkean. Maha oli piukea, ja oli aika huono olla. Ei ollut kipuja, mutta, mutta, oli tunne, että ratkean. Ajattelin, että tätäkö tämä on loppuajan. Lojuin koko illan sohvalla ja katselin telkkua. Pitelin jalkoja ylhäällä. Ja HIKI valui.

Pari yötä sitten valvoin aika paljon, oli kuuma ja maha tiellä, tuntui aina kun käänsin kylkeä. En jaksanut sanaakaa sanoa aamulla. Onneksi pomo on lomalla.
Toissa yönä nukuin hiukan paremmin, siirryin olohuoneen lattialle jossain vaiheessa, jossa oli viileämpää. Niska ja olkapäät ovat jumissa. Viime yönä oli viileämpää ja helpompi nukkua.

Eilenkin jalkoja pakotti. Hain apteekista valkoiset tukisukat, ja ajattelin, että täytyy edes kokeilla. Illalla vedin toisen jalkaan ja huomasin, että olo jalassa parani heti. Tämähän on hyvä juttu! Ollaan sitten sukat jalassa, vaikka on hellettä.
Tiistaina jouduin juoksemaan junalle, ja piti pitää vatsaa paikoillaan kaksin käsin! Apuva!!! Vaivoja!!! Muutenkin tuntuu, että maha tippuu, venyy ja paukkuu.

Maanantaina liivikauppaan ostamaan jotain mahaa tukevaa, ensimmäisenä lomapäivänä. Tahtoo pyöräillä, tahtoo käydä kävelyllä, mutta tän mahan kanssa! Olen vasta 18:lla viikolla. Siis puolessa välissä, ja tämähän vain pahenee. APUUUUUVA!

Viikkoja 10 täynnä

Kävimme pyöräilemässä viime lauantaina 10 kilometriä. Vauu! Pyöränkumit olivat mielestäni liian kovat, ja kivistä tietä mentiin. Masukit eivät tykkää! Täytyy seuraavaa kertaa ajatellen tyhjentää pyöränkumeja tyhjemmäksi.
Istuskelin välillä mättäällä ja söin hedelmiä. Nautin viimeisestä hellepäivästä, ja nyt ei ollut niin kuuma. Odotan, että etominen häipyisi, jotta jaksaisin pyöräillä pitempiä lenkkejä.

Tässä yhtenä iltana alkoi päätä särkemään kunnolla, ilmi selvää migreeniä. Taisi olla ukkosta ilmassa. Seuraava yö oli kamala: juoksin oksentamassa varmaan neljä kertaa, pää oli kipeä, Panadol ei auttanut. Kaikki, mitä söin, tuli ulos. Yritin rentouttaa itseäni jaloista päähän, mutta aina se jäi yritykseksi, eli en ensimmäisestä varpaasta eteenpäin päässyt. Kello kävi, epätoivo iski, päätin yöllä, että en seuraavana päivänä töihin mene. En yksinkertaisesti jaksa, kun olin nukkunut vain muutaman tunnin, ja päätä särki. Aamulla laitoin kelloin soidessa viestiä pomolle.

Minä muuten ilmoitin tässä muutama viikko sitten eräänä perjantaina pomolle asiasta näin: "Mulla on pommi kerrottavana". Sanoin, että kerron aika aikasin, mutta kun voin välillä niin huonosti, että ei ihmettele. Hän sanoi, että onnittelisi, mutta ei ihan vielä. Hän otti asian ihan positiivisesti. Kyllä hän tietää, että olemme yrittäneet lasta jo ties vaikka kuinka kauan ja adoptioprosessiakin yritettiin. Hän sanoi, että otan ihan iisisti nyt. Töitä tulee ja menee, niistä ei kannata ottaa stressiä. Onhan hänelläkin kolme poikaa...

Migreeniä potiessani sinä aamuna pomolta tuli sitten tekstiviesti takaisin, että silloin varmasti on töissä rauhallista, ja yritän vain parannella itseäni. Onneksi pomo ymmärtää. Edellisen työpaikan pomo ei olisi ymmärtänyt (ja sen takia sieltä lähdinkin)

Jäin sitten sinä päivänä kotia pitämään sohvaa paikoillaan. Kyllä se migreeni jossain vaiheessa iltapäivällä hälveni, nukuin, välillä katsoin kovalevyä tyhjäksi Hauskoista Kotivideoista, välillä lueskelin... Mutta kyllä siihen sairasteluun koko päivä meni. Välillä yritin syödä, välillä oksentelin, mutta illalla söin jo lusikallisen jäätelöä! Enempää en olisi saanut alas.

---------

Viime tiistaina tuli Väestöliitosta kirje: Lääkäri oli laittanut minulle ison esitteen luettavaksi: "Äidille". Post-it lappu oli päällä: Tässä hiukan luettavaa, terv. VSA. Oli kirjanen uudempi painos kuin se, minkä saimme neuvolasta. Nyt se on luettu kannesta kanteen.

Perjantaina kävin neuvolassa. Soitin sinne torstaina ja valitin sitä, kun en nuku. Noh, on siihen jotain, onneksi. Tiistaina olin niin väsynyt, kun olin valvonut monta tuntia yöllä. Ihme, että jaksoin kurssilla.
Ensin olimme neuvolatädin luona, joka mittasi verenpaineen, punnitsi jne. Olin laihtunut kilon. Selitin, että oli vähän vähemmän vaatteita (helle) ja olin juuri käynyt vessassa. Ehkä pitää olla jotain painoa kertynyt seuraavaan kertaan. BMI on 21. Verenpaine oli matalampi kuin edelliskerralla, verikokeet ja pissakokeet olivat ok. Eli ei mitään huolestuttavaaa sillä saralla.
Seuraavaksi oli lekurin vuoro. Ihan mukava naishenkilö. Kirjoitti lähetteen Naistenklinikalle, että ottavat siellä sitten niskapoimu-ultrat ja kromosomiverikokeet, kun kerran tuo sairaala on synnytyssairaala (toivottavasti saan keisarileikkauksen). Sain reseptin unilääkettä. Sanoin, että jos vaikka kerran viikossa saisin ottaa tapletin, edes yhden yön nukkua kunnolla keskellä työviikkoa. Eli tenoxia yksi tapletti illalla, jos olen pari edellistä yötä nukkunut huonosti. Ihan hyvä.
Sitten sain reseptin pahoinvointiin. Olen aika herkkä, kun hampaitten harjauskin aiheuttaa etomista. Kerroin, että jos joku oksentaa, niin kyllä minäkin alan oksentelemaan. En ole vielä turvautunut niihin suppoihin, yritän pärjätä ilman.
Papakokeen nirhasi (auts!) ja sen jälkeen lääkäri otti dopplerin (kai se noin kirjoitetaan) ja liikutti sitä vatsani päällä. Kyllä ainakin yhden lapsen sydämen äänet kuultiin. Oli se jännä kuulla :-) Selitin, että on maha kasvanut, kun olen syönyt perunamuussia ja karjalanpiirakoita... Kyllä se on kohtu, joka on kasvanut, totesi lääkäri. Siis maha on jo kasvanut, vaikka on vasta 10. viikko.

Kun pääsin perjantaina töihin, pomo soitti sisäpuhelimella ja kysyi: "Onhan kaikki hyvin?" Oli huojentunut, kun kerroin, että kaikki on hyvin. Hän oli varmaan torstaina huolestunut, kun kerroin meneväni lekuriin perjantai aamuna. Mainitsin jossain vaiheessa päivää, että saan ottaa yhden unilääkkeen viikossa (jippii), kun kärsin unettomuudesta. Pomokin kärsii... Kärsitään yhdessä. :-)

Nipistelyä

Ei mitään suurempia tuntemuksia. Odotan niitä, uskokaa tai älkää, etomistuntemuksia ja väsymystä. Niitä ei ole, ja ajattelen koko ajan, että en voi olla raskaana. Pelottaa suoraan sanoen, siis se, että ultrassa tämän kuun lopussa todetaan, että ei siellä (kohdussa) mitään kasva... byäää! Miten voisin ajatella, siis olla ajattelematta koko asiaa? Vaikeeta! Tätä tämä varmaan on kaikilla, jotka ovat samassa tilanteessa. Vuosia odotellaan ja kokeillaan kaikenlaista, ja sitten kun tärppää, niin pelottaa ihan p...sti, että raskaus menee kesken.


Nukuin huonosti alkuviikon: heräsin aamuyöstä hikoiluun ja vessahätään. Ei ennen tarvinnut rampata vessassa, mutta nyt täytyy (pissattaa).
Nukun ilman lääkkeitä näinä päivinä. Googletin Triptyliä, ja se, mitä luin, oli lohduttavaa, mutta en nyt niitä syö vaan pinnistelen ilman. Sepramia etsin myös, ja totesin, että voin sitä kyllä syödä kaikessa rauhassa, mutta sitten kun tämä lapsijuttu on voitonpuolella, esim. 5. kuulla, lopetan sen lääkkeen.

Nyt on kolme yötä nukuttu kuin tukki! Jes! Unettomuus on ehkä taakse jäänyttä elämää vähäksi aikaa. Sanoin Kultsille, että on pakko nukkua ikkuna rakosellaan, ja jätin iltateen pois.

Eilen kaupungilla kävellessä totesin, että onpa voimakasta hajuvetta. Jaha, mistäköhän päin tuuli, kun lähistöllä ei oikeastaan ollut ketään? Nytkö tuo hajuaisti alkaa temppuilemaan ja ylireagoimaan?

Vatsaa on nipistellyt oikein kunnolla, öin ja päivin. Nipistelee vatsan vasemmalta puolelta, yhdestä kohtaan. Olisiko alkio kiinnittynyt juuri siihen, mihin se laitettiin? Jos näin on, se olisi hyvä juttu, koska iso myoma on selkäpuolella. Näin ollen istukka ei kasvaisi myoman päälle.

Eilen illalla vähän panikoin, kun huomasin, että kutsumani liimapallero-lääkkeet olivat loppuneet! Joka aamu ja ilta pitää tunkea 3 palleroa, tiedät-kyllä-minne, jotta istukka/kohdun limakalvo tms. kehittyisi. Tänä aamuna oli pakko mennä apteekkiin hakemaan täydennystä. Miten olinkaan ollut niin huolimaton, että en ollut huomannut niiden lääkkeiden loppuvan.

Mutta mutta, ei ole edes rintojen aristuksia. Pitäisihän, ainakin jälkimmäisiä tuntemuksia tulla jossain vaiheessa, pitäisihän?

Merkkejä odotellessa

Nyt olen muutamia päiviä ollut tästä onnellisesta asiasta tietoinen, mutta oma kroppa ei tiedä vielä mitään. Ehkä hajuaisti on herkistynyt, mutta ei kyllä vielä mitenkään merkitsevästi, että voisin reilusti sanoa, mistä johtuu. Vatsassa ehkä kipristelee... Kalenteria kun katson, menkkojen olisi pitänyt pari päivää sitten alkaa, mutta ehkä se raskaushormooni on vielä niin pienimääräinen, että sen takia ei vielä ole mitään suurta tuntemusta.

Muistellessani viisi vuotta taaksepäin, silloin alkoi öklöttää suunilleen sitten, kun menkat olivat viikon myöhässä. Eli ehkä tällä viikolla jää kahvinjuonti, tai sitten ei.

Taisimme viisi vuotta sitten menettää yhden asiakkaan, kun hänen hajuvesi kävi minun nenääni liian voimakkaasti. Eh, tällä kertaa yritän vain kestää voimakkaat tuoksut. Olen muutenkin hajusteherkkä, joten voipi olla vaikeaa.

Jätin untasyventävät pois heti, kun sain tietää. To-pe -välinen yö oli vähän paha: nukuin koiranunta, tosi kevyesti, no siltä ainakin tuntui. Olin kyllä ihan pirteä koko päivän.
Seuraavan yön nukuin syvää unta sen, mitä nukuin, mutta heräsin varmaankin neljä kertaa. Odotan, että se raskaushormooni saa minut nukkumaan kunnolla mahdollisimman pian. Unettomuutta pelkään.

No, näillä tiedoilla ja tuntemuksilla mennään.