Viime keskiviikko, 6.10., oli päivä, jonka muistan ikuisesti.
Kultsini pyysi minua hänen työpäivänä tulemaan syömään kanssaan.
Aamukäyrän jälkeen lähdin osastolta sitten bussilla ja ratikalla, matka kesti 30 minuuttia, ja me kävimme sitten hänen lounastunnin aikana syömässä. Olin saanut luvan lähteä ulos aina käyränottojen välissä. En ollutkaan viikkoon käynyt missään, ja alkoi jo masentamaan ainainen osastolla olo. Olihan minulle jo aikaisemmin annettu lupa mennä tuulettumaan, mutta en ollut lähtenyt, koska olin aina lähdössä kotia, ja sinne olisi ollut liian pitkä matka. Tajusinhan sitten, että voinhan minä käydä vaikka vaan kaupungilla tuulettumassa.
Tulin sitten takaisin osastolle päiväkäyrälle, joka oli kahden pintaan. Sitten alkoi tapahtumaan.
Pikkuinen Anna päätti voida huonosti mahassa, ja käyrä oli ihan outoa. Annan syke meni välillä lähellä 200:a, ja välillä laski sataan. Hoitaja päätti siirtää minut toiseen huoneeseen (tarkkailuhuone), jossa uudemman käyräkoneen tekemää käyrää voidaan seurata hoitajien huoneen monitorista. No, se syke oli yhä 200:a ja 170:ää. Olinkohan siinä 15 minuuttia aikaa pötkötellä, kunnes huoneeseen pöllähtää kolme hoitajaa kauhealla kiireellä. Lääkäri oli päättänyt kiireisestä keisarinleikkauksesta. Yht'äkkiä minulta viedään korut, käsketään soittamaan miehelle, vaatteet pois, toisenlainen kaapu päälle, joku jossain vaiheessa parturoi minun alapääni, en muista, missä vaiheessa sekin tapahtui.... Soitin Kultsille itku kurkussa, ja käskin tulla heti. Hän sanoi, että on jo matkalla ja että menee 30 minuuttia päästä klinikalle. Ja pyysi, että odotamme :D Puhelinkin sitten vietiin kädestäni.
Äkkiäkös minua alettiin siinä sängyssä kärräämään alimpaan kerrokseen leikkaussaliin. Joku hoitaja käski minun juoda jotain kamalanmakuista siinä käytävällä, että en oksenna pari tuntia aikaisemmin syömääni ruokaa. Tai sitä varten ymmärsin sen litkun olevan.
Leikkaussalissa oli hirveästi ihmisiä, minun piti siirtyä sängyltä leikkauspöydälle, joku pisti oikeaan käteen verenpainemansetin, vasempaan käteen tippaa, etusormeen jonkun "pyykkipojan", piuhoja sinne tänne... Vähän väliä joku kävi esittelemässä itsensä, oli nukutuslääkäriä, mitä lie... En muista kaikkea. Sitten piti kääntyä oikealle kyljelle, olla kissa-asennossa selkä köyrynä, eräs hoitaja käski minun puristamaan kättään ja olemaan liikkumatta, kun tuli epiduraalipuudutusta, spinaalipuudutusta (ja sähköiskun tuntu jalkoihin), sitten levisi lämmin olo jalkoihin ja kohta ne oli kuin jotkut puupökkelöt, jonkun toisen jalat. Katetrikin iskettiin "tonne", mutta enpä tuntenut enää mitään...
Kuulin, kun joku sanoi minulle, että mies on tulossa. Joku pensselöi mahani keltaiseksi. Pari miestä esitteli itsensä lastenlääkäreiksi. Oli sellaiset kahdet kuljetuslaatikot seinustalla, ja ymmärsin, että kumpaakin lasta varten oli ryhmä ihmisiä. Sen takia siellä oli sitä populaa ihan hirveästi. Sininen liina pistettiin naamani eteen, etten nähnyt muualle kuin sivuille.
Sitten alkoi leikkaus, leikkaajina oli kaksi lääkäriä, jotka ovat minua ultranneet. Tunsin, että jotain tehtiin mahalleni, mutta en tuntenut kipua. Ihan kuin jotain kassia olisivat kaivelleet. Anna nostettiin ulos klo 15:25, en nähnyt kunnolla, sillä hänet vietiin suoraan siihen lastenlääkärien käsittelyyn. Samalla hetkellä Kultsi käveli luokseni, hänet oli päästetty sisään. Hän oli sairaalan vaatteissa, valkoisissa housuissa ja valkoisessa t-paidassa, päässä sellainen myssy kuin muillakin (mielestäni myssy näytti sifonet-liinalta). Hänet ohjattiin istumaan minun pääni viereen. Eivät halunneet, että hän jäisi katselemaan leikkaushaavaa (ja pyörtynyt).
Sitten syntyi Bertta 15:26, joka kanssa annettiin lastenlääkärin hoiviin. Jotain pientä itkua kuului. Kultsi meni katsomaan lapsia.
He tekivät tytöille jotain, pakkasivat tytöt muoviin ja laittoivat ne kuljetuslaatikoihin. Sitten minulle näytettiin tytöt, jotka olivat näissä kuljetuslaatikoissa, mutta enhän minä mitään nähnyt. Vähän jotain... en mitään. Kultsi lähti heidän mukaan.
Sitten se sali tyhjeni huomattavasti, kun varmaan 12 ihmistä lähti sieltä.
Lääkärit ottivat pari kuvaa minun kohdusta, kun nyt näki sen myomankin hyvin. Oli kuulemma aika iso, 8 senttiä läpimitaltaan, kuin pienen lapsen pää. Alkoivat sitten ompelemaan haavaa kiinni, ja jossain vaiheessa se sininen liinakin naamani edestä otettiin pois.
Minut siirrettiin sängylle. Näin vasemman jalkani olevan koukussa. Sanoin, että ei tuo ole minun jalka, koska minun jalkani ovat suorassa. Niin hassua se oli, kun viimeinen muistikuva jalastani oli se, että se oli ollut suorana.
Minut vietiin heräämöön pariksi tunniksi. Oli vähän hönö olo, kun minulle oli annettu morfiinia. Piti odottaa, että jalat alkavat vähän toimimaan. Kyllä oikea jalkaterä sitten alkoi liikkumaan sen kahden tunnin kuluttua, vasen vähän heikommin.
Kultsi tuli siihen myös jossain vaiheessa kertomaan tyttöjen kuulumisia. Olivat kuulemma ok.
Kertoili, että oli joutunut juoksemaan (unohtui venähtänyt jalka), tulemaan julkisilla, kun ei yhtään taksia ollut näkyvissä. Ja oli joutunut sanomaan, että "ei käy", kun häntä oli käsketty odottamaan heräämöön minun tuloa, vaan oli vaatinut päästä mukaan leikkaussaliin.
Minä laskeskelin, että koko juttuun meni puoli tuntia. Niin nopeasti kaikki tapahtui. Päätöksen teosta lasten syntymään.
Ei ollut hätäsektio, koska silloin minut olisi nukutettu ja maha olisi leikattu alhaalta ylös. Nyt tehtiin vaakaviilto, mikä jää piiloon vyön alle.
Heräämöstä minut vietiin toiselle osastolle, kerrosta ylemmäksi, missä olin ollut viikon päivät. Pääsin huoneeseen, joka oli niille äideille, joiden lapset ovat vastasyntyneiden teho-osastolla. Sinä päivänä en noussut sängystä, vaan olin aika hyvin vaakatasossa. Kultsi lähti jossain vaiheessa iltaa kotiin. Kävi vielä tyttöjä katsomassa ennen kotiin lähtöä.
Huomasin, että katetri oli aika hyvä juttu. Ei ollut ollenkaan pissahätä, ei tarvinnut mennä vessaan yhtenään.
Yöllä en kääntänyt kylkeä kertaakaan, olin selälläni koko yön, ja en nukkunut paljon yhtään. Valvoin. Jos olisin liikkunut, minua olisi sattunut. Ja en tajunnut ottaa lääkettä, kun eihän minuun sattunut (kun en liikkunut). Kyllä ihminen osaa olla pöllö! Jos olisin ottanut kipulääkkeen, olisin ehkä voinut kääntää kylkeä ja saada nukutuksi.
Aivoni prosessoi päivän tapahtumia koko yön.
Torstaina hoitaja opasti, kuinka nousta ylös sängystä ja pesulle. Se onnistuikin aika hyvin kipulääkkeitten avulla.
Kultsi kärräsi minut puolen päivän jälkeen katsomaan lapsia. Appi oli käynyt niitä katsomassa, ja sanoi, että pieniä ovat. Minä sanoin Kultsille, että on outoa, kun en tunne mitään äititunteita. Kun en ole niitä nähnyt, tuntuvat ihan vierailta ihmisiltä.
HYKS on aika iso paikka, joten lasten luokse meneminen kesti 10 minuuttia, pitkin maanalaisia käytäviä. En olisi sitä jaksanut kävellä, kun mahaan sattui.
Tytöt eivät olleet päässeet samaan huoneeseen... Oli siellä kyllä ahdasta. Ensin kävimme katsomassa Annaa, joka muiden keskosten tapaan makasi lämpökaapissa. Minä aloin itkemään, kun näin Annan. Hän oli niiiiin pieni! Käsi oli yhtä iso kuin meikäläisen peukalonkynsi. Letkuja meni sinne tänne.
Sitten menimme käymään Bertan luona. Sama juttu. Katselin ihan sumussa tyttöjäni. Meille kerrottiin, että voivat ihan hyvin.
Emme olleet kauaa, kun en jaksanut olla pystyssä.
Kultsi kärräsi minut takaisin huoneeseeni. Loppupäivä meni jotenkin sumussa. Yritin vähän opiskella rintojen pumppaamista, koska oma maitoni olisi parasta, mitä voisin tytöilleni antaa.
Illalla Kultsin lähdettyä minä aloin itkemään, ja itkin itseni uneen. Itkin tyttöjen pienuutta. Olisivat vielä saaneet kasvaa kohdussa. Nukuin kyllä hyvin, koska olin niin väsynyt yhden unettoman yön jälkeen, ja olin saanut todella vahvan kipulääkkeen yöksi.
Aamulla hoitaja löysi minut sängyltäni itkemässä, ja kerroin, kuinka olin itkenyt vauvojen kohtaloa. Hän lohdutti, ja kertoili faktaa. Varmaan puoli tuntia puhelimme kaikenlaista. Samalla kyselin hoitajalta kaiken sen informaation uudestaan, mitä sain edellisenä päivänä. En yksinkertaisesti muistanut mitään, mitä minulle oli kerrottu. Kultsi tuli siihen myös, ja sanoi, että tytöt voivat hyvin, ja lateli niitä lääketieteellisiä faktoja, mitä oli lääkäreiltä kuullut. Hoitaja kysyi, että onko hän alan ihmisiä :D Hah, hän vaan muistaa kaiken niin hyvin, ja omaksuu asiat hyvin.
Kävimme katsomassa tyttöjä. Minäkin kävelin nyt vähän paremmin, mutta vielä Kultsi kärräsi minut lasten luokse, koska se on vielä liian pitkä matka minun kävellä. Kipuja ei ole niin paljon kuin edellisenä päivänä. Kipulääkkeitä olen syönyt kolmesti päivässä. Yöksi olen ottanut vahvan lääkkeen, jotta voin yrittää kääntää kylkeä.
Kun kävimme eilen illalla lasten luona, minulla oli viedä jo jotain "tuliaista". Olin onnistunut lypsämään tilkan maitoa ruiskuun, jonka päätin luovuttaa pienemmälle Annalle. Kuulemma kaikki pikkutilkatkin ovat tärkeitä. Sain ruiskuttaa sen suoraan Annan suuhun. Nam nam, melkein kuvittelin Annan maiskuttelevan.
Sitten vaihdoin Bertalle vaipan hoitajan avustuksella ja Kultsi laski maitoa mahaletkun kautta Bertan vatsaan. Varmaan tunnin hoidimme Berttaa.
Lapsilla on oma hoitaja vierellä koko ajan, 24 tuntia vuorokaudessa. Ja lääkäri on paikalla joka huoneessa koko ajan. He ovat kyllä hyvissä käsissä. Toivottavasti kaikki jatkuu hyvin tulevaisuudessakin. He varmaan ovat teho-osastolla vielä puolitoista viikkoa, jos kaikki menee hyvin. Sitten heidät siirretään ambulanssilla (ja molemmilla oma saattohoitaja) kotikaupungin sairaalan vauvaosastolle. Minä todennäköisesti pääsen kotia maanantaina. Ehkä viiden viikon päästä saamme tytöt kotia. Katsoo nyt. Viimeistään jouluksi kotia.
Kultsi oli eilen hakenut postista kolme äitiyspakettia. Postin täti oli kysellyt, olemmeko saaneet kolmoset? Niinpä, hän joutui jälleen sanomaan, että "kaksosten saajat saavat kolme pakettia, kolmosten saajat kuusi pakettia. Älä kysy, miksi".
Tänä aamuna heräsin kuudelta, kävin lypsyllä ja kohta uudestaan. On kohta kolme pientä ruiskullista namia vietävänä tytöille. Sitä parasta, mitä voivat saada.
Jalkani ovat aika turvonneet, samoin sormet. Sormukset eivät menneet enää nimettömään, mutta pysyvät nyt tallessa pikkurillissä. Kiloja on poissa jokunen, jalatkin jaksavat kantaa eivätkä kipeydy. Kestää hetki, ennen kuin voin mennä kuntosalille. Pitää antaa haavan parantua ja vatsaturvotuksen kadota. Olinhan minä jo yhtä iso kuin täysaikainen yhtä odottava.
Tällaista tänne. Ihmettelyä ja uuden opettelua.
HYKSin maanalaiset käytävät tulivat tutuksi niiden kymmenen päivän aikana, jonka tytöt joutuivat vastasyntyneiden teholla viettämään (jossa päivä maksaa 1700 eur/pvä/lapsi - maksan veroja mielelläni!).
Anna, 1.2 kg, ikää 2 tuntia.
Bertta, 1.6 kg, ikää 2 tuntia.
Kenguruhoitoa pikkuiselle. Katsokaa noita pieniä sormia!
Piuhoja siellä täällä, silti saimme osallistua vaipanvaihtoon.
Tänään otettu kuva meidän lähisairaalassa. Papan sylissä on hyvä nukkua.
