maanantai 13. syyskuuta 2010

Voinko huokaista?

Juuh, pääsin minä pois sieltä osastolta sitten silloin perjantaina, eli jouduin olemaan siellä "vain" neljä päivää.

Sinä perjantaina oli iltapäivällä ultra, ja tilanne oli melkein pysynyt samana. Pienemmällä vettä oli 2.7 senttiä... mutta uskalsivat päästää minut kotia. Napanuora- tms. virtaukset olivat molemmilla tytöillä samat...

Olin ollut aika väsynyt pari edellistä päivää, ja tajusin, että en jaksa enää mennä töihin. Olin vain nukkunut, ääni oli ollut käheä... taisin olla flunssassakin.
Kun näille ultranneille lääkäreille sitten mainitsin, että olin kolme päivää aikaisemmin vielä ajatellut töihin menoa, niin eikös nämä lääkärit meinanneet tippua tuoleiltaan nauraessaan, ja sanoivat, että en minä enää minnekään töihin enää mene (ikinä, lisäsin minä :-D

Sairasloma alkoi sinä päivänä, kun osastolle menin, ja jatkuu äitiyslomaan asti, eli siihen asti, kun lapset syntyvät. Oli se aika huojentavaa kuulla, koska tajusin, että töissä mulla alkaa paikat prakaamaan, ja se aikainen herätys ei enää huvittanut, kun sitä kuitenkin valvoo öisin. Olin aika valmis sairaslomalle.

Mä sitten lähdin viikonlopun viettoon kotia, laitoin pomolle viestiä, että menen seuraavana maanantaina siivoamaan pöytäni, viemään sairaslomalappua, ja viikonloppuna teen vihoviimeisen työn kotona...
Ja niin tein. Istuin koko seuraavan sunnuntain koneen äärellä, vaihtelin parin tuolin välillä, välillä olin kontallaan, kun takapuoli/selkä ei kestänyt... oli se tuskaa vääntää yksi työ valmiiksi koneella, mutta onnistuin, ja sain työn valmiiksi ajallaan. Maanantaina menin iltapäivästä töihin siivoilemaan. Vein sairaslomapullaa :-)


Oli se outoa sinä iltana lähteä töistä ja ajatella, että sitten joskus ensi vuonna tai 2012 menen seuraavan kerran sinne. Oli aika haikea olo, kun suljin oven takanani. Sen tiedän, että kiirus heille tulee, kun kaksi ihmistä tekee kolmen ihmisen työt.

---------------------

Viime viikon keskiviikkona oli jälleen ultra. Olin pakannut laukkuun hammasharjasta lähtien, kun ajattelin, että joudun jäämään.
Silloin oli viikkoja 26 täynnä, ja kätilö otti KTB tai jotain sinne päin (joku ekg tms.) siis "käyrää" masukeista. Makasin lavetilla ja mahan päällä oli anturit, jotka rekisteröivät masukkien sydänäänet ja kone piirsi käyrää paperille. Kuulemma viikolla 26 alkavat ottamaan moista sikiöistä, mutta se on haasteellista, kun ne "karkaavat". Siinä sitten makasin lähes puoli tuntia, ja kuulemma ihan hyvin saivat käyrää näiltä vilkkailta masukeilta.

Ultra oli seuraavaksi, ja nyt osastolääkärin seuraksi tuli joku "suurempi" lääkäri ultraamaan. Se oli se lääkäri, joka oli kätellyt polilla, ulkomaalainen. Sain nyt tietää, että tämä mies on kroatialainen, asunut tosin jo 18 vuotta Suomessa. Miellyttävä henkilö.
Hän sanoi, että tilanne on hyvä, melkein voisi sanoa parempi. 15 % feto-fetaalisyndroomasta kärsivillä tilanne voi parantua. Minä takerruin tuohon, jos vaikka kuuluisin tuohon 15 %:iin.

--------------------------

Tänään maanantaina, viisi päivää myöhemmin, oli taas ultra osastolla (poliklinikalla on täyttä). Vaikka näihin operaatioihin menee tunti, minulla menee siellä aikaa kaikkine odotuksineen lähes kolme tuntia.
Olin aika väsynyt sinne mennessä, haukottelin... odottelin ala-aulassa lähes tunnin, kun pääsin Kultsin kyydissä, niin säästin junamaksussa (luovuin työmatkalipusta - säästöä).
Ensin oli taas se käyrän ottaminen. Meinasin pökrätä, kun olin liian makuuasennossa. Hyvin taas saivat käyrää, vaikka meinasivat masukit "karata".
Sitten "jouduin" vaa'alle: 69.4 kiloa. Alkupaino oli 61.2 kiloa, joten on tuossa nyt 8 kiloa tullut lisää. Ja joku neuvolatäti varoitti, että tulee 18 kiloa raskauden aikana. Verenpaine oli matala (vaikka söin lakua eilen).
Käyrän jälkeen odottelin taas piiiitkän tovin, ennen kuin pääsin ultraan. Varmaankin sen tunnin. Taas oli kaksi lääkäriä ultraamassa, ja... pienemmällä on vettä enemmän kuin viimeksi. Peräti 4 senttiäkö!! Potkivat ja elämöivät niin, että isommalta eivät viitsineet alkaa mittaamaan jotain aivojen... en tiedä, mitä.
Lääkäri sanoi, että on hyvä, että olemme pääseet peräti näin pitkälle, eli nyt näyttää paremmalta. Pienempi tulee perässä, on nyt 800 grammaa, isompi 1100 grammaa. Nämä ovat siis arvioita.

......................
Ja mitäkö mä olen tehnyt ultrien välissä: ajellut autolla ympäri kaupunkia (kun kävely pistää mahan piukeaksi, supistelemaan), kierrellyt kauppoja ja ostellut jotain kivaa uuteen kotiimme: verhoja, tyynyjä..., istunut kahvilla, ihmetellyt elämän menoa... Kotona pikkuhiljaa laitellut tavaroita paikoilleen. Viimeksi sain kirjahyllyyn kirjat laiteltua.
Olen joutunut pyytämään aika paljon muilta apua, kun lattialta tavaroitten poimiminen on ollut hankalaa.

Eli tällaista. Väsyttää, maha kasvaa, Naistenklinikalla ravataan harva se päivä, tosin nyt saan olla peräti VIIKON kotona menemättä sinne. Seuraava ultra viikon kuluttua maanantaina.
Huomenna on neuvola ja neuvolalääkäri. Täytyy pyytää ottamaan hemoglobiini. Siitä on viikkoja, kun se on viimeksi otettu.

Viime viikon torstaina olin sokerirasituskokeessa. Saan tietää nekin tulokset huomenna.

Ei kommentteja: